Työelämän häiriö: ihminen

26.6.2018

Disruptio (suom. häiriö) on termi, joka on asettunut viimeisen vuosikymmenen aikana työ- ja talouselämään innovaatioiden ja edistyksen ilmaisuksi. Suomi-Slush-Suomi-sanakirjan mukaan disruptiivinen teknologia tekee vanhan teknologian tai menetelmän tarpeettomaksi ja sekoittaa markkinoiden pakkaa. Usein disruptiot liittyvät automatisaatioon, digitalisaatioon ja tekoälyyn, jotka hämmentävät työmarkkinoita nyt ja tulevaisuudennäkymissä. Häiriöihin liittyvissä mielikuvissa sinänsä on epämiellyttäviä varjoja, mutta slush-termeihin liittyy olennaisesti myös tulevaisuudenuskoa ja mullistuksiin liittyviä mahdollisuuksia.

Postaalisessa maailmassakin tulee ensimmäisenä mieleen kirjaimelliset jakeluhäiriöt. Nekin voidaan nähdä uusien, sinänsä viestinvälitystä helpottavien teknologioiden välillisenä seurauksena: postiala ei ole kyllin tuottoisa, koska sähköposti ja kilpailu, joten tiukennetaan työntekijöiden työmäärää ja -tahtia. Todellisuudessa asia on toki monimutkaisempi, mutta talouden kielellä se menee jotensakin noin. Ja talouspuhe jyrää. Tulee häiriöitä, kun ihmiset ja prosessit ovat liian tiukoilla. Talouskin siinä kärsii.

Viimeisen viikon aikana olen saanut kuulla paljon puhetta työn muutoksesta ja tulevaisuudesta. SASKin seminaarissa Insinööriliiton johtava asiantuntija Jenni Karjalainen kutsui ay-liikettä disruptiiviseen ajatteluun. Kansankielellä voitaisiin puhua rohkeista ajatuksista, jotka kyseenalaistavat nykyiset ajattelun radat ja haastavat katsomaan uusien teknologioiden aikaa uusista vinkkeleistä, ajattelemaan isommin. Kuten Karjalainen totesi, käsillä oleva muutos on paitsi teknologinen, myös taloudellinen, sosiaalinen ja inhimillinen.

Olen samaa mieltä. Mullistukset ja tulevaisuudenusko tuntuvat tarpeelliselta. On aiheellista asettaa ihminen keskiöön ja tarkastella työn muutosta ihmisten kannalta. Toimivatko ihmiset teknologian ehdoilla vai teknologia ihmisen ehdoilla?  Mitä (tulevaisuuden) työ merkitsee ihmiselle?

Tähän SAK onkin tarttunut tutkimalla uuden teknologian vaikutuksia työelämään. Haastattelututkimuksen mukaan uuden teknologian käyttöönotossa avainasemassa olisi työntekijöiden vaikutusmahdollisuudet. Osallisuus tuottaa myönteisempiä asenteita, teknologian tehokkaampaa hyödyntämistä ja sitä kautta tuottavuuttakin. Oli surullista lukea, että postinkäsittelijä työskentelee ikään kuin koneen osana: automatisoinnin myötä työ on rutiininomaisempaa, yksinäisempää ja kontrolloidumpaa.

”Välinpitämättömyys on kasvanut, asioihin ei pystytä puuttumaan, perehdyttämistä ei tehdä kunnolla, kokemuksen merkitys vähentyy, ja ei synny ammattiylpeyttä”, kuvailee tutkimukseen haastateltu postinkäsittelijä nykytilannetta.

Itsekin ajoittain postityössä keikkailevana olen erityisen harmissani, kun en voi auttaa asiakasta muuten kuin antamalla asiakaspalvelun puhelinnumeron. Jotenkin nurinkurista, että töissä ihmisen osuus supistuu, vaikka teknologia voisi vapauttaa kapasiteettia johonkin inhimilliseen, vaikkapa ongelmaan tarttumiseen saman tien.

Tämä on räikeässä ristiriidassa niiden visioiden kanssa, joita kuulin säätytalolla Tekoälyajan työ -raportin julkistamistilaisuudessa. Siellä visioitiin sitä, kuinka tekoälyn – ja ylipäätään kehittyvän teknologian – avulla tehdään rutiinihommat paljon nykyistä tehokkaammin ja rationaalisemmin. Sitä myötä ihmisten työpanos voi suuntautua vaativampiin ja mielekkäämpiin hommiin. Kyllä, äänessä olivat korkeasti koulutetut asiantuntijat, eivät duunarit.

Tulevaisuudessa menestyy hyvällä oppimis- ja ongelmanratkaisukyvyllä, kommunikaatio- ja esiintymistaidoilla sekä luovuudella ja teknologian hallinnalla. Osaamisvinoumaksi kutsutaan sitä riskiä, että näitä ominaisuuksia ei monillakaan tällä hetkellä työelämässä ole. Ratkaisuna on tietenkin koulutus. Sloganinomaisesti julkistamistilaisuudessa ehdotettiin oppivelvollisuuden jatkamista 65 ikävuoteen asti. Työvoimaan tarvittaisiin 200 000 korkeakoulutettua lisää.

Jos ja kun nämä visiot ainakin jossain määrin toteutuvat, joudutaan tarkkaan miettimään, kuinka kaikki pidetään mukana. Tämä tarkoittaa koulutus- ja sosiaalipoliittisia haasteita. Miten ruokittaisiin jo alakoululuokissa elinikäistä uskoa ja intoa kehittymiseen ja uuden oppimiseen? Ja miten taataan mielekäs toimeentulo myös niille, joilla ei ole kiinnostusta tai kykyjä erikoisasiantuntijatyöhön, ja toisaalta mahdollisuutta tavoitella korkeaa koulutusta niin halutessaan?

Missä rajoissa se inhimillinen, rutiinityön ikeestä vapautuva kapasiteetti pääsee kehittymään suuntiin, joita emme vielä osaa aavistaakaan? Mitä jos sen sijaan, että koulutettaisiin 200 000 uutta korkeakoulutettua tulevaisuuden työelämän, teknologian ja talouden tarpeisiin, kehitettäisiinkin työelämää, teknologiaa ja taloutta ihmisten tarpeisiin?

Monet asiantuntijat sanovat, ettemme voi vielä visioidakaan, kuinka teknologian nopeasyklinen kehitys käytännössä vaikuttaa työntekoon tulevaisuudessa. Olisiko mielekästä suhtautua myös ajatteluun ja kasvavaan huippuasiantuntijuuteen sillä tavalla toiveikkaasti, että disruptiiviset ajatukset alkaisivat ottaa kierroksia disruptiivisten teknologioiden ja innovaatioiden tavoin? Millä tavoin ne määrittelisivät työn ehdot ja sisällöt uusiksi?

Hanna Kauppinen
toimittaja, viestinnän asiantuntija