PAU viestii ja uutisoi aktiivisesti
ajankohtaisista asioista.
Seuraa liiton viestintää.
15.2.2024
Tammikuussa vuonna 1940, keskellä talvisotaa, suomalaiset työnantajajärjestöt STK:n äänellä hyväksyivät ammattiliitot ja SAK:n neuvotteluosapuoleksi työehtoasioissa. Elettä kutsutaan tammikuun kihlaukseksi. Sen merkitystä on pidetty enemmänkin symbolisena alkuna kolmikannalle kuin asioita konkreettisesti edistäneenä tapahtumana, mutta joskus pelkällä eleellä on paljon väliä.
Ihan hyvää hyvyyttään eivät työnantajat näin toki toimineet. Olipa heillä kuitenkin sen verran realiteettien tajua, että Neuvostoliiton painaessa päälle ymmärsivät kansan yhtenäisyyden olevan sotilaallisessakin mielessä korvaamatonta. Tämä on nähty jälleen Ukrainan sodan yhteydessä.
Kuuluisaa talvisodan henkeäkään olisi tuskin koskaan syntynyt vain parikymmentä vuotta verisen sisällissodan jälkeen ilman alkeellisintakaan kädenojennusta. Mutta Karjalan multiin kelpasi vuotamaan myös köyhän hurme, ja lupaus neuvotella sai kelvata vaihdossa.
Ei se ihan pieleen mennyt: seurasi vuosikymmeniä kestänyt sopimisen malli, rakennettiin kansainvälisesti ihasteltu hyvinvointivaltio. Vain hieman kärjistäen tilanteesta hyötyivät kaikki. Sen verran jäi kuitenkin kaivelemaan, että viime vuodet sekä sopimisen kulttuuria että hyvinvointivaltiota on murennettu ennätysmäistä vauhtia.
Venäjän hyökkäys on jälleen palannut tulevaisuushorisonttiin yhtenä mahdollisena kehityskulkuna. Sotilaallisessa mielessä se on sitä aina ollut, mutta ensi kertaa vuosikymmeniin skenaarion on voinut lausua ääneen myös julkisessa keskustelussa leimautumatta kiihkomilitantiksi. Syy ilmapiirin muutokseen on tietenkin se ilmeinen: uhka on todellisuudessakin kasvanut.
Eikä se ole edes ainoa huolemme. Odotettua nopeammin etenevä ilmastonmuutos ja siitä seuraavat levottomuudet vaikuttavat elämän edellytyksiin kaikkialla. Eri puolilla maailmaa vahvistuvat itsevaltaiset hallinnot, äärikonservatiiviset mielipiteet ja rasismi yleistyvät, naisilta perutaan perustavanlaatuisia oikeuksia myös länsimaissa. Yhdysvalloissa pelätään Trumpin toista presidenttikautta, syystä.
Mutta mitä tekevät tämän päivän työnantajapuolen edustajat aikana, jolloin yhteiskunnan sisäisen vakauden luulisi olevan prioriteeteissa korkealla? Kaikkensa, että yhteiskunta jakaantuisi. Niin hallitusohjelmassa kuin isommissakin linjauksissa on näkynyt halu nujertaa ay-liike täysin, ottaa luulot pois. Hallitusohjelma vaikuttaa suoraan työnantajapuolen toivelistasta kopioidulta.
Oikeiston ja hallituksen tavoitteet ovat olleet huikentelevaisuudessaan sekä kansainvälisen työjärjestö ILO:n että pohjoismaisten hyvinvointiyhteiskuntien hengen vastaisia, eikä öykkärimäinen esiintyminen ole varsinaisesti helpottanut tilannetta.
Kyllästymiseen asti on toisteltu sitä valheellista väittämää, että demokratiassa vaalien jälkeen kansan pitäisi vain kiltisti niellä kaikki, eikä hallituksen politiikkaan tulisi yrittää vaikuttaa. Asia on tismalleen päinvastoin. Kritiikki, mielenosoitukset – ja poliitikkojen pysyminen pois työmarkkinaosapuolten tontilta – ovat nimenomaan kohtalaisen kehittyneen ja toimivan demokratian merkkejä.
Kansalla on oikeus puuttua hallituksen toimiin ja myös vaatia sen vaihtoa kesken kauden. Nelivuotiskausi ei ole mikään yksinvaltiusmandaatti, eikä ay-liike mafia. Tai, KU:n videobloggaaja ja yrittäjä Dimitri Ollikaista lainaten: jos on, se on maailman paskin mafia. Toimii avoimesti, on avoin kaikille, pyrkii lain ja järjestyksen noudattamiseen työpaikoilla.
Oikeus sekä pulista että puuttua on tärkeä jo siksi, ettei Suomessa kansanedustajat ole minkäänlaisessa sitovassa vastuussa (niin sanottu imperatiivinen mandaatti) äänestäjilleen. Heitä ei voi vaihtaa, vaikka he toimisivat aivan päinvastoin, mitä ovat kampanjassaan luvanneet.
Huomattava osa esimerkiksi perussuomalaisia äänestäneistä työntekijöistä on tämän hallituksen aikana saanut asian jo huomata ja pettyä karvaasti. Hallitus on voitava vastuuttaa lupauksistaan milloin tahansa.
Työvoiman ja pääoman ristiriita on tietyllä tapaa sovittamaton. Siksi sopimisen kulttuuri on tarkoittanut kitkerän katkeria kompromisseja puolin ja toisin vuosikymmenten ajan. Ilmaiseksi yhteiskunnallinen vakaus ei todella ole tullut, mutta molemmat osapuolet ovat arvioineet vaihtoehdon vielä pahemmaksi.
Mitähän tälle arviointikyvylle on tapahtunut? Kysyn nyt erityisesti työnantajien edustajilta sekä hallitukselta.
Emilia Männynväli
Kirjoittaja on kirjailija ja KU:n toimituspäällikkö.
30.10.2018 - Jesper Sundström