PAU viestii ja uutisoi aktiivisesti
ajankohtaisista asioista.
Seuraa liiton viestintää.
11.6.2018
Pyydettiin kirjoittamaan blogi. No, minä miettimään aihetta. Monia aiheita on jo käsitelty ja mietin mikä on se minun ”juttuni”.
Se minun juttuni löytyy tosi läheltä. Usein jalkojeni juuresta, vierestäni sängyssä tai pöydän vierestä kerjäämästä. Aina se on ensimmäinen, joka tulee vastaan, kun avaan kotioven töistä palatessani. Tai oikeammin ne. Niitä on nimittäin kolme. Vimmatusti häntäänsä heiluttavaa, entistä kulkukoiraa Espanjasta.
Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät tämän minun hurahtamiseni koiriin. Kovin moni ei tiedä sitä, että hurahtaminen alkoi jo ennen, kun menin kouluun. Minun lapsuudessani (siis siitähän on jo valovuosia), koirat saivat juosta vapaana ja silloin tällöin joku koira eksyi meidän kotipihalle. Ne olivat mielestäni selvästi kodittomia ja halusin, että vanhempani suostuisivat antamaan koirille meiltä kodin. Niin siinä kuitenkin aina kävi, että koirilla oli oikeasti jo ihan oma koti ja minä jäin ilman koiraa.
Lopulta vanhempani antoivat kinuamiseni periksi ja meille tuli koira! Kissoja meillä oli jo ollut, mutta koira oli se minulle oikea lemmikki. Siitä alkoi minun elämäni koiran omistajana.
Miten sitten koirat auttavat minua jaksamaan arjessa?
Töissä on ollut paha päivä, kaikki mikä voi mennä pieleen, on mennyt. Tulen tummanpuhuvana, musta pilvi pääni päällä kotiin. Jo kotioven ulkopuolella kuulen, että vastaanottokomiteani on hereillä. Ovea raavitaan vimmatusti ja haukkuminenkin kuuluu. Onneksi asun rivitalossa, eikä koirien haukkuminen häiritse ketään. Olen naapureilta kysynyt, ei edelleenkään häiritse.
Kun avaan oven, siellä kolme huiskuhäntää hyppii kahdella takatassullaan ja osoittaa minulle, että ihanaa, kun olet kotona. Hurraa! Olet viimein kotona. Kyllä me olemme jo odottaneet.
Ole siinä sitten enää apea tai pahantuulinen. Kaikki paha mieli haihtuu hännän huiskutusten myötä taivaan tuuliin. Reilun kolmen kilon painoinen Perla odottaa, että annan sille postilaatikosta ottamani mainoksen, jotta saa viedä sen keittiöön ja saa siitä palkinnon. Palkinnon saavat tietysti Bruna ja Junnukin, koska meillä vallitsee tasa-arvoinen kohtelu. Kaikille herkkuja, jos yhdelle annetaan.
Aamulenkit koirien kanssa ovat tuotteliasta aikaa työn kannalta. Parhaat ideat saan nimittäin, kun olen aamulla koirien kanssa lenkillä. Ei missään nimessä mitään kuulokkeita korviin, joilla blokkaisin kaikki luonnon äänet. Ei ole ollenkaan minun juttuni. Haluan kuulla lintujen laulua ja sirkkojen siritystä ja välillä myös koirien haukuntaa. Minulla ajatus lentää raikkaassa ulkoilmassa ja koirat saavat haistella edellisen päivän terveiset lajitovereiltaan.
Koirien ulkoiluttaminen on myös sosiaalinen tapahtuma. Minulla on paljon ns. koiratuttuja. Sellaisia henkilöitä, joilla on koira ja joiden kanssa keskustellaan maailman menosta ja joskus Postistakin, koska monet tuntevat minut siitä, että olen ollut Postin ”luukulla” myymälässä.
On Fiona, Rudi, Arttu, Heppu, Minna, Tellu, Mimmi, Rölli ja nämä kaikki ovat koirien nimiä. Omistajien nimistä minulla ei ole mitään tietoa.
Kolmen koiran omistajana on rentouttavaa ja usein todella hauskaa katsoa koirien keskinäistä yhteispeliä. Kun on näinkin kauan koirien kanssa ollut tekemisissä, oppii niitä lukemaan aika hyvin. Ja koirat osaavat myös hyvin kertoa milloin esim. on ruoka-aika ja milloin on päästävä pihalle.
Huvittavaa on, että kun joku koiristani kuulee oudon äänen ja antaa haukunnallaan ilmoituksen siitä, että nyt kuuluu jotain epätavallista, niin kaksi muutakin yhtyy haukuntaan, vaikka niillä ei ole harmainta aavistustakaan minkä takia haukutaan. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta!
Ja koirien kanssa käyn todella antoisia keskusteluja. Koskaan meille ei tule riitaa, vaan saan lausua mielipiteeni ihan ilman vastaväitteitä. Jos joku väittää, että koirat eivät ymmärrä puhetta, niin se on puppua. Kyllä ymmärtävät. Ja ymmärtävät myös sen, jos olen esim. kipeänä. Aina tulevat viereeni hoitamaan ja lohduttamaan.
Bruna, Junnu ja Perla antavat myös minun nukkua viikonloppuisin niin kauan, kun minua nukuttaa. Ihmettelenkin, kun kuulen, että joku joutuu heräämään viideltä aamulla, kun koira haluaa aamulenkille. Ei minulla ole koskaan ollut sellaista koiraa.
Kun ihmiset näkevät meidän lauman liikenteessä, niin selvästi erottaa henkilöt, jotka pitävät koirista. Heidän kasvoilleen leviää leveä hymy ja usein myös aletaan keskustelemaan koirista ja siitä, että henkilöllä on ollut joskus koira ja miten haluaisi koiran, mutta olosuhteet eivät ole sellaiset, että voisi koiran ottaa.
Kuinka monen kanssa ventovieras ihminen tulee juttelemaan, jos sinulla ei ole koiraa. Voin kertoa, että eipä juuri kukaan. Johan sellaista henkilöä katsotaan pitkään, että missä tuolla viiraa, kun tulee vieraille puhumaan. Onkohan lääkitys kohdallaan.
Ymmärrän hyvin (vai ymmärränkö oikeasti ollenkaan), että jotkut eivät pidä koirista. On allergisia ihmisiä, joiden on kerta kaikkiaan hankalaa olla koiran lähellä tämän vaivansa takia. Ja jotkut saattavat jopa pelätä koiria, johtuen jostain traumaattisesta kokemuksesta.
Mutta on koirista kuitenkin todella paljon apua ihmisille. Koirien hajuaisti on niin tarkka, että ne kykenevät aistimaan muun muassa syövän, diabeteksen ja epilepsian merkit ihmisessä. Koiria käytetään Tullissa huumeiden ja suurien rahasummien etsinnässä. Apuna vammaisille mitä moninaisimmissa tehtävissä. Ja myös aktivoijina esim. vanhustentaloissa. Itsekin olen Brunan ja Perlan kanssa käynyt vanhustentalossa vierailulla ja kummasti koirien läsnäolo saa vanhukset hereille, muistelemaan omia koiriaan.
Lopuksi suosittelen kaikille ainakin tutustumista koiriin. Parasta on tietysti, jos voi adoptoida itselleen kodittoman koiran, joko Suomesta tai ulkomailta.
Koirat kyllä pitävät huolen sinusta, kun sinä pidät huolen koiristasi.
Liisa Lapinkangas
toimihenkilöiden työsuojeluvaltuutettu/pääluottamusmies
Itä -ja Kaakkois-Suomi, 45-59, 70-83
15.2.2024 - Emilia Männynväli