Jos työ herkkua olisi...

28.9.2022

...niin herrathan sen tekisi, kertoo vanha sananparsi.

Tutkimukset puolestaan kertovat samaa mitä kokemusperäinen tieto työelämästä: nuoret ajattelevat työstä radikaalisti eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet. Heille työ ei enää ole elämän tärkein sisältö tai jotain, jonka vuoksi ollaan valmiita uhraamaan kaikki muu. Nuoremmat sukupolvet odottavat työltä mielekkyyttä ja työelämältä inhimillisyyttä.

Ilmiö on ennen kaikkea terve. Työelämän koventuminen ja työntekijän aseman muuttuminen aiempaa epävarmemmaksi alasta riippumatta on saanut aikaan ikään kuin vastareaktion. Työlle ei haluta antaa kaikkea, vaan se nähdään yhtenä osana elämää. Yhtäältä halutaan tehdä työtä, jolla on tarkoitus, toisaalta työ nähdään sinä mitä se useimmille meistä on: elannon hankkimisen väline, ei itsetarkoitus.

Nuorten huoli työssäjaksamisesta on varsin perusteltu paitsi työelämän kiihtyneen tahdin ja lisääntyneiden vaatimusten, myös työurien pitenemisen vuoksi. Jos eläkeikä häämöttää jossain seitsemänkympin paremmalla puolen, ei ”elämää” voi jättää elettäväksi eläkkeelle. Itse asiassa moni nuori ei edes usko saavansa eläkettä, ei ainakaan sen vertaa, että sillä tulisi tolkullisesti toimeen. Miksi tappaa itsensä työllä ennen eläkettä, joka ei kenties koskaan koita?

Meissä päälle kolmekymppisissä milleniaaleissa on monissa vielä sen verran boomeria, että katselemme päälle parikymppisten ”duuni on vain duunia, jos sitäkään” -menoa hieman ihaillenkin. Meidän on vaikea irrottautua. Haluamme osoittaa tarpeellisuutemme ja pätevyytemme, mutta useinkaan emme tiedä, miten muuten sen tekisimme kuin tekemällä liikaa töitä.

Sallittakoon kliseiden viljely: tiemmä harvempi ihminen on kuolinvuoteellaan katunut, ettei tehnyt tarpeeksi töitä. Aika, joka jäi viettämättä perheen kanssa ja hyppy tuntemattomaan, jota ei uskaltanut tehdä, karvastelevat enemmän.

Aina ei ole varaa valita. Yli- ja vuorotyöt eivät liene monellekaan matalapalkka-alojen työntekijälle todellinen valinta, vaan välttämättömyys. Vähintään yhtä usein on pula tunneista: kokoaikaisen työn duunit on tungettu vaikkapa kolmenkymmenen tunnin työviikkoon ja palkka sen mukainen.

Resurssi on aina sama: ihmisen ainutkertaisen elämän aika.

Se on myös ammatillisen järjestäytymisen ytimessä. Mikä on käypä korvaus tuosta ajasta? Millaiset olosuhteet ja millaista tukea tarvitaan, ettei työ lyhennä kenenkään elämää saati lopeta sitä liian aikaisin? Millaista kompensaatiota ja turvaa ihminen ansaitsee siitä, että käyttää sen ainoan, mitä hänellä viime kädessä on – tämän hetken – tuottaen voittoa jollekin toiselle?

Vaikuttaa vähän siltä, että nuoremmat sukupolvet ovat miettineet näitä kysymyksiä ihan tosissaan. Ehkä heillä on myös jonkinlainen kollektiivinen ymmärrys siitä, että enemmän työntekoa tarkoittaa lähtökohtaisesti enemmän kulutusta, joka tarkoittaa poikkeuksetta enemmän ainoan ihmiselämälle kelvollisen planeetan saastutusta. Jevonsin paradoksi: lisääntynyt tehokkuus, vaikkapa teknologiassa, lisää aina myös kulutusta. Siis ainoa vaihtoehto on vähentää kulutusta.

On kuitenkin ainakin yksi asia, jossa nuoremmilla olisi syytä ottaa oppia vanhemmista ikäluokista: järjestäytyminen. Yksilöllisyyttä korostava aikamme ja se, että ay-liikkeen valtava merkitys kansansivistykselle ja hyvinvointivaltiolle on lähes pyyhitty opetussuunnitelmista, ovat saaneet yhteisöllisen ymmärryksen järjestäytymisen tärkeydestä rapautumaan. Ei se kehuttavalla tasolla ole aina vanhemmillakaan, mutta vielä kehnommalla tasolla nuorilla.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen on hyvä tuntea ja olla tekemisissä hyvin eri-ikäisten ihmisten kanssa. Sukupolvien välisiä kuiluja molempiin suuntiin ylittävä viisaus ja solidaarisuus on myrkkyä niille, jotka haluavat riistää työntekijöiden ainutkertaista elämänaikaa maksamatta siitä edes käypää korvausta.

Emilia Männynväli
Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija.

Teksti on julkaistu myös Reitti-lehdessä 6/2022. Kuva: Nauska.