Elämän ja kuoleman kysymys

4.10.2021

Satakunta vuotta sitten yksi vasemmiston suurista tavoitteista oli saada kahdeksan tunnin työpäivä. Se toteutui yleislakon saattelemana ja vallankumouksen pelossa vuonna 1917. Sen jälkeen niin suuria muutoksia ei ole työaikaan tehty, mitä nyt työviikosta tuli 1960-luvulla viisipäiväinen. Siitäkin on jo tovi.

Pääministeri Sanna Marinia on kiitettävä siitä, että hän on nostanut kuusituntisen työpäivän uudelleen poliittiseen keskusteluun – ja myös siitä, että hän perusteli asiaa sillä, että ihmiset ansaitsevat enemmän aikaa työn ulkopuoliselle elämälleen.

Aihe on nimenomaan poliittinen. Jo 1990-luvun kokeilussa huomattiin, ettei mallille ole taloudellisia esteitä. Entinen työmarkkinaneuvos Pekka Peltola totesi allekirjoittaneelle Kansan Uutisten haastattelussa jo vuosia sitten (30.8.2014), ettei ”keskustelussa, jota nytkin käydään, ole tullut esiin ainoatakaan argumenttia, jota ei olisi käsitelty läpikotaisin jo silloin”.

Suomessa 1990-luvulla tehdyssä kokeilussa työajan lyhentäminen paransi tuottavuutta, vähensi sairauspoissaoloja ja lisäsi työhyvinvointia. Parantuneella tuottavuudella pystyttiin maksamaan entisenlaista palkkaa. Työpaikkoja syntyi lisää.

On tunnettu tosiasia, että kuuden tunnin työskentelyn jälkeen tuottavuus romahtaa. Ihminen ei kykene työskentelemään koneen lailla kahdeksan tunnin saati pidempää työpäivää. Ei varsinkaan, kun työtahti on vuosikymmenten varrella vain kiristynyt alalla kuin alalla. Mallin yleistymisen estivät luultavasti lähinnä luutuneet asenteet – sekä työnantajien että työntekijöiden. Työntekijät pelkäsivät (sinänsä aiheellisesti) palkan pienenemistä, työnantajat tuottavuuden romahtamista.

Kaikilla aloilla tuottavuuden mittaaminen ei ole aivan niin yksinkertaista kuin teollisuudessa, jonka aloille kokeilu sijoittui. On kuitenkin väärä lähtökohta vaatia, että kaikilla aloilla työntekijöiden pitäisi kyetä kuuden tunnin parantuneella tuottavuudella täysimääräisesti kattamaan kahdeksan tunnin palkka. Tuottavuuden yksioikoinen mittaaminen kun ei sovi esimerkiksi hoito- ja hoiva-aloille lainkaan, vaikka ne ovat kaiken muun tuottavuuden perusta.

Joka tapauksessa tuottavuus on teknologian myötä parantunut sadassa vuodessa sen verran huimasti millä tahansa alalla, että olisi korkea aika ulosmitata siitä tällainen siivu myös työntekijöille. Jo nyt moni tekee osa-aikatyössä täyden päivän työt, vajaalla palkalla vain.

Se, miten työaikaa milläkin alalla lyhennetään on tietysti sovittava alakohtaisesti. Esimerkiksi kuljetusalalla kuuden tunnin työpäivät ovat enimmäkseen mahdottomia ja lastenhoitajien vaihtuminen kesken hoitopäivän ei kuulosta järkevältä. Nelipäiväisen viikon hyödyt eivät tiettävästi ole yhtä suuret kuin kuusituntisen työpäivän, mutta joka tapauksessa tämä on vain järjestelykysymys.

Sikäli, kun ay-liikkeestä löytyy työajan lyhentämisen vastustajia, heitä luultavasti hirvittää se sopimisen määrä, mitä muutos vaatisi – semminkin, kun työnantajapuolen äärilaita ajaa parhaillaan ”paikallista sopimista” ja yleissitovuudesta luopumista kuin sitä kuuluisaa matoa pyssyyn. Mutta ei ay-liikkeellä ole varaa jäädä vain torjuntavoittojen napsijaksi, mikäli se mielii pysyä hengissä.

Sitä paitsi lyhyemmän työajan vaikutukset lienevät taloudellisesti positiiviset myös vähentyneen sairastelun, loppuun palamisen ja muun inhimillisen elämän haaskauksen myötä. Se vasta kalliiksi tulee, sekä yksilöille ja yhteisöille että yhteiskunnalle.

Viisipäiväistä työviikkoa vastustettiin aikoinaan hyvin samankaltaisin argumentein kuin kuusituntista työpäivää tai nelipäiväistä työviikkoa nykyisin. Sen pelättiin romuttavan talouden ja moraalin.

Aivan varmasti pelättiin myös sitä, että ihmisille jäisi aikaa elää ja ajatella työn ulkopuolella. Siinä kun voi tulla mieleen kaikenlaisia vallankumouksellisia ajatuksia, kuten ”mihin tämän ainokaisen elämäni käyttäisin”. Ja ehkä aikaa jäisikin käyttää se muuhunkin kuin työhön. Ja sen yksin pitäisi riittää perusteluksi kaiken tämän maailman rikkauden keskellä.

Emilia Kukkala
Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija